Itsepetos

Ihmisellä on uskomton kyky uskotella itselleen mitä tahtoo uskoa. Kyllä siitä tulee ihan tarpeeksi suuri ja kyllä lanka riittää. Niimpä niin. Joku on varmaan siellä saanut hyvät naurut. Neuloessa voisi hieman seurata langan kulumista, eikä niin, että kerä on uunivuoassa nojatuolin alla näkymättömissä. Mutta kun ei niin ei. Kuuntelin innoissani Charlotte Brontën Villetteä ja odotin sen loppuratkaisua jännittyneenä, kun solmulle hirttäytynyt nöttönen saapui langan mukana. Solmun selvitettyäni havaitsin, että lanka ei jatku nöttösen jälkeen minnäkään. Kuinkas se nyt on poikki mennyt, ajattelin ja kurkotin katsomaan mitä uunivuoassa on. Se oli pölyinen, mutta muuten tyhjä. Kauhea ajatus iski. Se langanmokoma loppuu kesken!!! Karkeiden ärräpäinen saattelemana Laminaria lensi seinään ja oli vähällä purkaa koko roskan saman tien, mutta sitten hoksasin, että olen yleensä ollut jo tunnin nukkumassa tähän aikaan ja lisäksi molempiin käsiin sattuu. Neulehulluutta ihan selkeästi. Huivinkuvatukseni on vain kahden nenäliinan kokoinen ja lanka loppuu kesken, ennen ensimmäisen reunakaavion puoli väliä. Langanmokoma, joka olisi alunperinkin pitänyt jättää ostamatta. Ja miksi ihmeessä pitää neuloa niiiiiin rumanväristä lankaa ylipäätään. Tahdon siitä eroon. Käsiin sattuu ja nukkumaanmenoaika on mennyt toista tuntia sitten. Äly hoi älä jätä!